EU on ajautumassa umpikujaan keskeisen peruskivensä, vakaussopimuksen, asemasta.
Ranska ei voi oman sisäisen ja taloudellisen tilansa vuoksi hyväksyä automaattisia sanktioita, ja sen tilalle Saksan kanssa sopima perussopimuksen avaaminen ei käy pienemmille jäsenmaille.
Lissabonin sopimuksen vaikeuksien uusiminen ei kiinnosta.
Yksimielisiä ollaan vain siitä, että Irlantia ei saa päästää äänestämään sopimuksesta uudelleen.

Maailmalla kuohuu ja asiat kriisiytyvät, mutta EU ei saa edes omaa hallintoaan kuntoon. Se on putoamassa puulaakisarjaan, kun suuret EU-maat toimivat asioista vielä päättävissä elimissä, G20 erityisesti mainiten.
Suomi on jäämässä ainoaksi EU-uskovaiseksi; viimeksi Suomen postimarkkinat avattiin vapaalle kilpailulle vain siksi, että ministeri Suvi Linden ei "viitsinyt" pitää kiinni postipalvelujen turvaamisesta myös harvaanasutuilla alueilla. Se on jäämässä Itellan yksinvelvollisuudeksi.

Kansalaiset ovat selvästi olleet päättäjiämme valveutuneempia ja nähneet EU:n vaikutukset kipupisteineen: torjuntavoittoja on saavutettu, todellisia voittoja ei. Siksipä Suomen nettomaksu EU:lle onkin noussut rajusti: viime vuodelta jo 319 miljardiin euroon, lähes kaksinkertaiseksi edellisestä vuodesta.
Nyt tuo EU-kriittisyys on kanavoitumassa Perussuomalaisten kautta; muissa puolueissahan se onkin ollut maanpetokseen verrattava tabu.

Minua se tyydyttää, mutta haluan silti antaa vinkin: kannattaisi panna merkille, kuinka railakasta EU-debattia muiden maiden valtapuolueissakin käydään.
Eivät ongelmat sillä poistu, että ne kiistetään ja painetaan pää kuoppaan. Näköala sillä kyllä kapenee; termikin sille on jo annettu: strutsivisiointi.