Aikaisemmin oli vakuutusyhtiöt, joitten tehtävänä oli kerätä asiakkaitten rahat - ja pitää ne.
Mallista kehitettiin brändi, konsultit, joitten tehtävänä on kerätä yhteisöjen rahat - ja pitää ne ilman että kukaan ymmärtää, miksi ne annettiin heille.

Brändiä voi soveltaa kaikille elämänalueille, missä voi kuvitella tiedolla olevan arvoa. Jos ei ole tietoa, voi kokeilla - jotakin. Siitäkin saa korvauksen; vain mielikuvitus on rajana.
Kaskisissa selvittiin paljon halvemmalla.

Tehokkaimmaksi keinoksi on osoittautunut ujuttaa oma mies yhteisön varojen käytöstä päättävään asemaan. Jääviyskysymyksiltä vältytään, kun henkilön yhteys konsulttiyhtiöön häivytetään. Omistussuhteet tulevat vielä harvemmin ilmi, kun se hoidetaan sukulaisten kautta.
Jos omaa miestä ei saada riittävän nopeasti yhteisön sisään, voi heittäytyä päättävässä asemassa olevan kaveriksi; yhteinen harrastus ja sen tiimoilla tarjottu avokätinen lomailu/matkailu on osoittautunut tehokkaaksi.
Ja hankalaksi todistaa jälkikäteen tavanomaisen vieraanvaraisuuden rajat ylittäväksi.

Pääasia on, että sekä rahoista päättävällä että konsultilla on kivaa. Rahallahan sitä saa järjestymään.

Toinen puoli brändin sapluunasta on täysin puuttuvat tai ainakin hyvin väljät sopimukset. Ja vielä väljemmät konsultointiraportit. Ainakaan mitään todennettavaa konkretiaa niistä ei saa löytyä, määrittelemättömiä termejä ei voi kyseenalaistaa.
Kaikista tehokkainta on, että niin sopimukset kuin raportitkin julistetaan liikasalaisuudeksi.

Laittomastakin salaamisesta selviää olkapäitä kohauttamalla; rahojen vastikkeettoman törsäämisen voi joutua korvaamaan.
Mutta siitäkin pälkähästä pääsee vetoamalla olosuhteitten muuttumiseen tai ennustamisen vaikeuteen.
Typeryydestä ei rangaista, mutta noloahan se saattaa olla.