Kuntaministeri Mari Kiviniemi esitteli torstain infotilaisuudessa käppyröitä Suomen huolestuttavaan suuntaan kehittyvästä hoitosuhteesta: nykyisestä n. 50:stä päästään n. 25 vuodessa jo 73-75:een. Suomennettuna tuo tarkoittaa, että tällä hetkellä joka toinen suomalainen on työelämässä tienaamassa leipää myös työelämän ulkopuolella oleville. Huonoimmillaan vain joka neljäs.
Uskoisin tuon vision kuuluneen valtioneuvoston tausta-aineistoon päädyttäessä ulkomaisen työvoiman houkuttelemiseen maahan. Vision oikeellisuutta sopii epäillä.

Hoitosuhteen heikkeneminen johtunee suurten ikäluokkien eläköitymisestä. Tällä hetkellä yli 54-vuotiatten työllisyysaste on tilastokeskuksen mukaan vain 37%. Eivät nuo ikäluokat sentään kaksin- kolminkertaisia uusiin ikäluokkiin verrattuna ole, joten loppujen poistuminen työmarkkinoilta ei vapauta edes nuorempien ikäluokkien tarvitsemaa määrää työpaikkoja; 1,5-kertaisella ikäluokkasuhteella vapautuvat työpaikat riittäisivät 50%:n hoitosuhteeseen. Hoitosuhteen heikkenemisen pitää siis johtua jostakin muusta kuin ruuhkasukupolvien eläköitymisestä. Veikkaan tilastoharhaa.

Ulkomaiseen työvoimaan turvautumisessa näyttää jälleen unohtuneen niin kausaaliset syy-seuraus -suhteet kuin laajasti tunnettu ja maalaisjärjellä helposti ymmärrettävissä oleva kansanviisauskin vale-emävale-tilasto.
Vierastyövoimasta pitäisi ensiksi kysyä, tekemään mitä? Taloudellista ikiliikkujaa ei saada aikaan pesemällä toistemme paitoja, sillä vain jaetaan olemassa olevaa varallisuutta. Jos minä pesen naapurin paidan ja naapuri samalla hinnalla minun paitani, ei kumpikaan rikastu, jos ei köyhdykään. Kummallekaan ei synny uutta varallisuutta nälän torjumiseen. Ehkä parempikin tulos saataisiin asettumalla rinkiin raapsuttamaan edessä istuvan selkää; kaikilla olisi kädet täynnä työtä ja kaikilla olisi kivaa. Nälkä silläkään konstilla ei kylläkään lähtisi.
Ulkomainen työvoima on huono vaihtoehto siinäkin tapauksessa, että sillä jaetaan vain olemassa olevaa työtä. Siinä vallankumous syö omat lapsensa, kun ulkomainen työntekijä vain korvaa suomalaisen työntekijän. Jos nykyistä väestöä merkitään luvulla 100, on 50 työssä ja 50 työvoiman ulkopuolella. Tuomalla 50 ulkomaista työntekijää tekemään noita olemassa olevia töitä, päästään tilanteeseen, että 100 suomalaista on työvoiman ulkopuolella ja 50 ulkomaista tekemässä niitä töitä. Hoitosuhde heikkenenee jo tuolla 66,7:ään.

Korjausta hoitosuhteeseen on saatavissa vain sillä, että nuo ulkomaisilla teetettävät työt ovat uusia työpaikkoja, sellaisia, joihin suomalaista työvoimaa ole saatavissa. Kun valtiovalta on globalisaatiopolitiikasta hurmaantuneena siirtämässä olemassa oleviakin työpaikkoja ja tuotantolaitoksia maan rajojen ulkopuolelle - tai ainakin lopettamassa niitä, jotta saman yhtiön ulkomailla olevan toimipisteen toiminnan jatkuminen varmistuisi -, ei hallituksen vaikutuksiltaan ristiriitaiset toimet voi edes teoriassa tuoda ratkaisua tuohon hoitosuhdeongelmaan.
Jos vika on hallituksen kyvyttömyydessä, niin siitähän selvitään ministereiden vaihdolla; viimeistään vaaleissa. Mutta jos vika onkin hallitusta ohjailevien virkamiesten kyvyttömyydessä, niin voimme vain toivoa - ja rukoilla -, etteivät he tuon huonommaksi tilannetta pystyisi bryssimään.

Vai olisikohan ulkomaisen työvoiman todellisena taka-ajatuksena työn hinta?