Kuntaministeri Mari Kiviniemikin kunnioitti läsnäolollaan Jyväskylässä valtuusto- ja muille sidosryhmille kuntaliitoksesta järjestettyä infotilaisuutta. Muilta osin kommentointi jääköön huomiseen, mutta tällä kerralla erikseen terveydenhoidon ja erityisesti erikoissairaanhoidon aiheuttamista ongelmista:
Terveydenhoitomenot muodostavat kuntien taloudesta alati kasvavan osuuden, niistä etenkin erikoissairaanhoito lohkaisee leijonan osan. Kunnat eivät kuitenkaan voi omilla toimenpiteillään vaikuttaa niiden tarpeeseen; suuri Kohtalo arpoo, kenen kohdalle kulloinkin osuu "mene suoraan vankilaan" -kortti. Samalla potilaan kotikunnan talouden perusteet romahtavat ilman kunnan omaa syytä. Erityisesti ongelma koskee suhteellisen pieniä kuntia.

Kustannusten kollegiaalinen jakaminen laajemmalle joukolle toteutuisi siirtämällä erikoissairaanhoito valtion vastattavaksi Ministerin mukaan siirtoa ei kuitenkaan olla harkitsemassa, se kuulemma alentaisi kynnystä käyttää erikoissairaanhoitoa. Siltä osin ministeri on selvästi oikeassa, että eivät maksajat lukumääräisesti tai maksuvaraltaan sillä lisääntyisi. Kyse onkin siitä, ketkä talkoisiin osallistuvat kussakin tapauksessa.
Omassa alustuksessaan hän kyllä esitteli otsa huolestuneena rypyillä - noin ainakin arvelin - hoitosuhteen heikkenemistä nykyisestä 50:stä 73-75:een parissa vuosikymmenessä. Epäilemättä noin keskimäärin käykin. Nykyinen kuntavastuinen erikoissairaanhoito kuitenkin tarkoittaa sitä, että kustannusten suhteen nuo jälkimmäiset luvut vaihtelevat kasvukeskusten 50:stä pienten muuttotappiokuntien 80:een, jopa huonompaankin. Täysi satakaan ei ole mahdotonta, edes prosentteina kunnan tulokertymästä.

Ymmärrettävästi kasvukeskuksissa asuvat vastustavat kollegiaalisuuden laajentamista, tarkoittaisihan se heidän maksuosuutensa kasvua. Kanta on kuitenkin vaikea sovittaa hallitusohjelman kirjaukseen
"Hallituksen tavoitteena on turvata sosiaali- ja terveydenhuollon vakaa rahoitus ja palvelujen saatavuus."

Jyväskyläläinen kansanedustaja Aila Paloniemi (kesk) puolestaan muisteli Norjassa kokeillun valtiovetoista erikoissairaanhoitoa, mutta siitä luovutun kustannusten noustua moninkertaiseksi. En kyseenalaista Paloniemen tietoa, mutta kustannusten nousun syitä hän ei näytä pohtineen; siviiliammatiltaan lastentarhanopettaja lienee omaksunut nk. kamreeritalouden periaatteet. Numerot merkitsevät, eivät niiden takana olevat prosessit?
Jos erikoissairaanhoidon käyttö lisääntyy ja vähentyy maksajasta riippuen, niin onko syynä niiden käyttö tilanteissa, jotka eivät vaadi erikoissairaanhoitoa vai se, että niitä ei käytä silloinkaan, kun tarvetta olisi?
Paloniemi tuntenee terveydenhoitoalan hoitokäytänteitten moraaliset ja eettiset valintaperusteet minua paremmin, mutta olipa syynä kumpi tahansa, niin vikaa on joko kuntien budjetteihin oman viran uhalla sidottujen lääkäreiden ohjeistuksessa tai lääkäriliiton eettisten ohjeiden noudattamisessa. Mahdollisesti molemmissa.
Lääkärinvalalla onkin hintalappu? Vai päättääkö tosiasiallisesti joku muu kuin ammattinsa osaava lääkäri siitä, ketä hoidetaan ja ketä ei, ja varsinkin, miten?