Eduskunta käsittelee parhaillaan sairaanhoitajien joukkoirtisanoutumisen torjumiseksi säädettävää pakkotyölakia. Sen keskeinen kysymys koskee lain säätämisjärjestystä.
Lausuntonsa antanut perutuslakivaliokunta tuli – hallituspuolueitten edustajien muodostaman enemmistön turvin - perusoikeuksien keskinäistä vertailua pyöriteltyään siihen tulokseen, että poliittisesti arvioitu "suurempi hyvä" oikeuttaa rajoittamaan poliittisesti arvioitua "pienempää hyvää" ilman perustuslain säätämisjärjestystä. Perustuslain 22§ määrää yksikäsitteisesti: "Julkisen vallan on turvattava perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen."
PeV turvasi tuon (poliittisesti) arvioidun "pienemmän hyvän" oikeudet poistamalla ne.

Ensinnäkin tuo perustuslakivaliokunnan lausunto – sehän ei ole nimityksensäkään mukaan ole eduskunnan säätämää (perustus)lakia velvoittavampi "säädös" – mitätöi eduskunnan säätämän perustuslain 73 §:n (perustuslain säätämisjärjestys). Se korvattiin PeV:n lausuntoon perustuvalla käytänteellä, jossa ensin yksinkertaisella enemmistöllä päätetään, ettei lakia tarvitse säätää perustuslain säätämisjärjestyksessä, jonka jälkeen voidaan – saman tahon muodostaman enemmistön "oikeutuksella" – säätää perustuslain säädöksiä muuttava laki yksinkertaisella enemmistöllä.

Toisekseen se kirjoituttaa julkisoikeuden perusteet uusiksi. Nykyisten perusteiden mukaan perusoikeutta ei voi käyttää toisen perusoikeuden rajoittamiseen tai loukkaamiseen. Esimerkiksi Helsingin yliopiston tenttikysymysten vastausperusteluissa todetaan
"Oikeusvaikutusjaottelu
 · Kunnioittamisvelvollisuus
    Julkisen vallan velvollisuus olla itse rajoittamatta perusoikeuden toteutumista"

PeV päätyi ratkaisussaan tuon velvoitteen (poliittiseen) harkinnanvaraisuuteen. Parista aiemmasta PeV:n piruetista bloggasinkin marraskuussa 2005 (Tahdissa mars!) ja (Tarkemmin mietittynä…) 
Oikeusministeri Tuija Braxilla kävi tuuri, kun tuo kysymys ei tullut tentissä hänen vastattavakseen. "Kun vertaillaan perusoikeuksien keskinäistä asemaa…" –käsitys olisi ilmeisesti johtanut tentin reputukseen; olisi oikeustieteen kandin tutkinto jäänyt suorittamatta.

Eräs esimerkki huikeasta PL:n venyttämisestä oli kiinteistönmuodostamislaki ja siihen sisällytetty lunastusoikeus. Tuossa tapauksessa ensin päätettiin säätää tavallisena lakina toinen laki, jossa ei edes puututtu perustuslaissa säädettyihin oikeuksiin. Sen jälkeen päätettiin, että säätämisjärjestys koskee kaikkia muitakin "samassa yhteydessä säädettäviä lakeja". Koukkauksen jälkeen voitiin tuo lunastusoikeuskin säätää tavallisena lakina. Omaisuudella oli - ja on edelleen - perustuslain suoma turva, mutta sen rajoittaminen ei tuolla koukkauksella tullut koskaan arvioitavaksi perustuslain takaamana turvana.
Grynderit saivat himoitsemansa pakkolunastusoikeuden yksityisten maaomaisuuksiin.

Suomen hallitusmuodon – siihenhän nykyinen perustuslaki keskeisiltä osiltaan tukeutuu – laatijat olivat kunnian miehiä ja laativat järjestelmän, jota ei hetkellisillä valtapoliittisilla pyrkimyksillä pystyisi heiluttelemaan. Siksi perustuslain muuttaminen säädettiin tapahtuvaksi kaksilla valtiopäivillä tai kiireellisissä tapauksissa suurella määräenemmistöllä. Heidän ainoaksi virheekseen jäi luottaa, että kansanedustajat vastaisuudessakin olisivat kunnian miehiä, ja asettivat kansanedustajat itsensä valvojiksi. En voi suuremmin moittia heitä siitä, että eivät uskoneet häikäilemättömien poliittisten keinottelijoiden myöhemmin käyttävän tuon vain poikkeustilanteisiin tarkoitetun kiireellisyysklausuulin ja (tilapäiseen) enemmistöasemaan nojautuvan omavalvonnan tarjoamaa porsaanreikää.

Hieman aiheen ohi: perustuslakivaliokunta on ollut kokoomuksen "mandaattia" jo runsaat 60 vuotta. Sen viimeinen ei-kokoomuslainen puheenjohtaja oli muuan Urho Kekkonen 1940-luvulla.
Vai meniköhän tuo sittenkään sanottavammin ohi aiheen?