Suomessa käytössä olevan d'Hondtin vaalimenetelmään sisältyvä piilevä äänikynnys kärjistyi tällä kerralla Pohjois-Karjalassa. Ilman vaaliliittoapua jääneet vihreät eivät ylittäneet n. 15%:n kynnystä ja vaalipiirissä toiseksi eniten henkilökohtaisia ääniä saanut puolueen puheenjohtaja Tarja Cronberg jäi 7.804 äänellään "rannalle". Menetelmän epäsuhta vielä korostuu, kun hänen puoluetoverinsa Johanna Karimäki ja Meri-Kukka Forsius pääsivät Uudeltamaalta "laivaan" jo 2.659 ja 2.479 äänillään.
d'Hondtin menetelmää on aiheellisesti kritisoitu suurien puolueiden suosimisesta. Saihan nytkin 3 suurinta puoluetta 67%:n ääniosuudella lähes 75% edustajapaikoista. Myös tasavallan presidentti Tarja Halonen otti ongelmat esille eduskunnan istuntokauden avauspuheessaan; hänen arvionsa mukaan suhteellisuus ei toteudu oikeudenmukaisella tavalla.

Vaihtoehdoksi esitetty yhden vaalipiirin malli ei olisi hyvä ratkaisu, koska se suosii suuria asutuskeskuksia haja-asutusalueiden kustannuksella. Kaikkiaan ääniä annettiin vajaa 2,8 miljoonaa, joten keskimäärin paikan saisi n. 14.000 äänellä. On tilastollisestikin helpompi löytää tuo määrä kannattajia Uudenmaan 665.000 äänestäjän joukosta kuin esimerkiksi Keski-Suomen 211.000 äänestäjän joukosta. Luoteisen Keski-Suomen alue on n. 1/4-osa Keski-Suomesta. Sen 22.200 äänestäjästä pitäisi saada enemmän kuin joka toisen ääni paikan saamiseksi. Mediassa esitetyt laskelmat paikkojen jakaantumisesta vahvistavat tuon tilastollisesti johdettavan ilmiön: suuret asutuskeskukset voittavat haja-asutusalueiden kustannuksella.
Vaalipiirien yhdistäminen kieltämättä alentaisi piilevää äänikynnystä. Mutta sen hintana olisi vaalikamppailun keskittyminen vaalipiirin suuriin keskuksiin. Jo maantieteelliset etäisyydet pakottaisivat ehdokkaat jättämään reuna-alueet vähemmälle huomiolle.
Vaalipiirin sisällä olevat vaalialueet puolestaan antaisivat etulyöntiaseman suuremman vaalialueen ehdokkaille; onhan heidän tilastollinenkin äänimääränsä suurempi. Vaalipiirin ehdokkaat eivät olisi "samalla viivalla".

Tarastin mallissa puolestaan luovuttaisiin yhdestä demokraattisten vaalien keskeisestä ominaisuudesta: äänestäjällä ei enää olisi välitöntä vaikutusvaltaa ehdokkaiden valintajärjestykseen. Hän ei enää tietäisi edes sitä, keiden ehdokkaiden hyväksi hänen(kin) äänensä lopulta tultaisiin lukemaan. Sen lisäksi tuon mallin äänien siirto toiseen vaalipiiriin on vaikeasti hahmotettavissa. Ainakin osalle äänestäjistä menetelmä näyttää pikemminkin arvonnalta kuin ääntenlaskennalta. Käsitystä tukee se, että siirrettävien äänien määrä ja siirtokohde määräytyvät vasta varsinaisen laskennan päätyttyä. Vaalitulos muuttuisi vielä "hovissa".
Tarastin mallia soveltaen voidaan aiheellisesti kysyä, pitäisikö esimerkiksi SDP:n saada Suomessa lisäpaikka eduskunnasta sen vuoksi, että sen ruotsalainen veljespuolue on jäänyt sikäläisissä vaaleissa kannatusosuuttaan pienempään edustajamäärään? Pitäisikö silloin, kun alueiden paikalle vaihdetaan Lappi ja Helsinki?

Ongelman ratkaisemiseksi ei pyörää ole syytä eikä tarvitse keksiä uudelleen. Riittää, kun jaetaan paikat samalla tavalla kuin ne nyt jaetaan vaalipiireille:
Jokainen puolue saa paikkoja kokonaislukuosan verran tulosta, joka saadaan kertomalla vaalipiirin paikkaluvulla puolueen äänien osuus vaalipiirissä annetuista äänistä. Näin jakamatta jääneet paikat jaetaan tuon tulon desimaaliosan mukaisessa järjestyksessä.
Jokainen puolue saisi siis täsmälleen ääniosuuttaan vastaavan osuuden paikoista - 30% ääniosuudella 30% paikoista, 2,4% osuudella 2,4% jne. Mutta kun paikkoja jaetaan vain kokonaisina paikkoina, pyöristetään laskennallista tulosta ylöspäin "pienimmän virheen" -periaatteella niin kauan kunnes kaikille paikoille on löydetty ottaja.

Laskenta on yhtä yksikertainen toteuttaa kuin nykyinen d'Hontin menetelmäkin. Tulos ääntenlaskun edistyessäkin on laskettavissa heti, kun annettujen äänien määrä on tiedossa.
Menetelmässä voidaan luopua vaaliliitoistakin, koska pieni puolue voi saada kannatusosuuteensa suhteutetun osan paikoista noiden lisäpaikkojen kautta vaikka ei ylittäisikään d'Hontin menetelmän piilevää äänikynnystä.
Tuolla menetelmä jaettuna paikat olisivat näissä vaaleissa jakaantuneet prosentin osien tarkkuudella puolueiden äänimäärien suhteessa, eli kolmen suuren 13 paikan yliedustus olisi purkautunut.

Pienten vaalipiirien ongelmaa voitaisiin puolestaan helpottaa jakamalla vaalipiirien paikkaluvut niin, että kukin piiri saa yhden paikan ja loput 185 jaetaan kuten nykyisin. Alueellinen edustus hieman paranisi, mutta ei poistaisi ongelmaa kaikilta osiltaan. Uudeltamaalta siirtyisi kaksi ja muilta yli 16 paikan vaalipiireiltä yksi paikka piireille, joilla on enintään 12 paikkaa.
Ahvenanmaa saisi edelleen yhden paikan.

Tuollainen muutos olisi yksinkertainen ja helposti toteutettavissa, äänestäjien helposti ymmärrettävä, eikä sen toteuttaminen vaatisi mitään erikoisjärjestelyjä.
Tarvitaan vain kolmen suuren puolueen poliittista tahtoa yliedustuksestaan luopumiseksi.