Euro-kansanedustaja Paavo Väyrynen aikaansai yllättävän tilanteen kieltäytymällä tarkastuttamassa eduskuntavaaleissa saamaansa valtakirjaa. Ehdoksi valtakirjan esittämiselle Väyrynen asetti joko ministerinsalkun tai paikkaa eduskunnan puhemiehistössä.
Normikäytäntö on ollut, että EU-edustajien on pitänyt kolmen päivän kuluessa ilmoittaa, ottavatko he vastaan kansanedustajan tehtävät. Molemmissa ei voi olla yhtä aikaa, ja toiseen valitaan edustajan varahenkilö. EK:n pääsihteeri Seppo Tiitisen mukaan eduskunnan työjärjestykseen määräys ei ole riittävän selvä; nyt odotellaan ongelman ratkeamista itsestään - tai muutetaan pikakäsittelyssä eduskunnan työjärjestystä. Valtakirjaa esittämättömällä Väyrysellä ei ole puheoikeutta siinä käsittelyssä.

Edellinen itsensä ylentänyt poliitikko oli Paavo Lipponen. Hän tavoitteli - ei enempää eikä vähempää - kuin korkeaa virkaa EU:ssa. Erityisesti hän hamusi komission puhemiehen tuolia, mutta myös kaavailtu EU:n presidentinvirkakin olisi tullut kyseeseen.
Ei saanut Lipponen korkeaa EU-virkaa. Ei saanut Suomen pääministerinkään salkkua. Eräänlaisena hyvityksenä kärsimästään vääryydestä Lipponen suostui ottamaan eduskunnan puhemiehen tehtävät. Niin ikään eduskunnan alaisuuteen perustetun ulkopoliittisen instituutin johtajan paikka lipui Lipposen suun sivu. Se hyvitettiin ikkunattomalla työhuoneella muistelmia kirjoittavalle eläkeläispoliitikolle.

Sinänsä tuossa ei ole mitään uutta. Tietääkseni eriasteisia Napoleon-syndroomia on maailman sivu hoidettu ikkunattomissa kopeissa. Voitaisiinkohan tuota menetelmää soveltaa myös Paavo Väyryseen?