Pirkanmaan sairaanhoitopiirissä kiistellään potilaan ja hoitavan lääkärin keskinäisestä vastuusta. Leikkaus onnistui, mutta potilas kuoli.
Tampereen keskussairaala sysää vastuun leikkauksen jälkeisiin komplikaatioihin kuolleelle potilaalle itselleen. Jostakin syystä tulee mieleen erään "heimoveljen" todistajalausunto puukotusjutussa: "Hai, tuomar. Manne on päästettävä vapaaks, ja annettava vainajalle pieni sakko."
Sairaalan mielestä sappileikkaukseen tulleen potilaan olisi itse pitänyt kertoa verenohennuslääkityksestään. Potilaan omaa vastuuta sairaala alleviivaa huomauttamalla, että hän oli lääkäri.
Sairaala oli antanut leikkauksen jälkeiseen sisäiseen verenvuotoon vain kipulääkitystä; todellisen tilanteen valjettua potilaan mahaonteloon oli tihkunut jo neljä litraa verta. Sisäisen verenvuodon aikaisempi havaitseminen olisi ilmeisesti pelastanut potilaan hengen, ja ilmeisesti koko komplikaatiota ei olisi syntynyt, jos kyseisen, potilaan hoitokertomukseen merkityn lääkkeen käyttö olisi ohjeiden mukaisesti keskeytetty ennen leikkausta.
Kiistassa on ensisijaisesti kyse siitä, pitääkö potilasta leikkaukseen valmistavan lääkärin perehtyä potilaan hoitokertomukseen niin tarkoin, että huomaa leikkauksessa tunnetusti vaarallisen lääkityksen, vai onko potilaan tiedettävä yksityiskohtia myöten hoitohistoriansa sekä lääkityksensä vaikutuksen tulevaan hoitotoimenpiteeseen. Olen taipuvainen kallistumaan lääkärin vastuun puolelle.

Tuossa tapauksessa sairaalan ilmoitus potilaan asemasta on mielenkiintoinen: sairaalan mukaan potilas oli "lääkäri". Tuolla tarkoitettaneen, että hoitava lääkäri saattoi ainakin olettaa potilaalla olleen tietämys lääkityksensä vaikutuksista.
Todellisuudessa potilas oli sairaanhoitaja, saanut koulutuksensa Neuvostoliitossa 1960-luvulla. Sairaanhoitajalta ei edes lähtökohtaisesti voi odottaa lääkärin tietotasoa operaation mahdollisista komplikaatioista ja lääkityksen vaikutuksesta niihin. Siten letaaliseksi osoittautunutta hoitohistorian selvittämättä jättämistä ei voi vähäisimmässäkään määrin sysätä potilaalle.
Erityisen mielenkiintoiseksi sairaalan lausunto tulee Rikoslain 15 luvun 7-8 §:iä vasten. Sairaala, ja tarkemmin sanottuna lausunnon antanut sairaalan edustaja, oli varmuudella tietoinen, että lausuntoa tullaan käyttämään todisteena ainakin potilasvahinkolautakunnassa, ja ilmeisesti myös tuomioistuimessa. Rikoslaki käyttää siitä nimikettä "todistusaineiston vääristely". Jos kohteena on "erityisen merkityksellinen todiste", esimerkiksi asiassa ratkaiseva valan antaneen lääkärin lausunto, tai se tehdään "suunnitelmallisesti", on vähimmäisrangaistus 4 kuukautta vankeutta. Enimmäisrangaistus 6 vuotta vankeutta ulottaa rikosoikeudellisen vastuun 10 vuoden päähän.

Tampereen keskussairaalan lausuntomenettely ei ole mitenkään poikkeuksellinen. Viranomaiset vääristelevät yleisesti ja tahallisesti tutkivalle viranomaiselle itsestään/kollegoistaan antamiaan lausuntoja. Kun esimerkiksi ex-EOA Lauri Lehtimajan mukaan laillisuuden valvojat antavat ratkaisunsa lähinnä tutkittavan viranomaisen itsensä antamien selvitysten perusteella, jää ratkaisu asiasta virheellisen käsityksen varaan. Tuota virhettä ei näytä saatavan myöhemmin oikaistuksi missään oikeusturvamenettelyssä. Mahdollisesti perimmäisenä syynä asian lukkiutumiseen on tuo todisteluaineiston vääristelysäädös; siitä ei enää selviäkään "käsityksen ilmaisulla" tai "huomautuksella", vaan joudutaan turvautumaan "sälehoitoon". Muta sekään ei ole seuraamus itse teosta, vaan sen tahallisesta peittelystä.