Aseet vaikenivat Libanonissa - toistaiseksi. Seuraavaksi pitäisi pystyä varmistamaan, ettei niille anneta uutta puheenvuoroa. Kysymys mitä ilmeisimmin kulminoituu Hizbollahin riisumiseen aseista, ja siihen kykeneviä tai haluavia ei tunnu löytyvän.
Libanonin UNIFIL-rauhanturvajoukoilla ei ollut valtuuksia voimankäyttöön eikä siten keinoja aseriisuntaankaan. Hizbollah puolestaan ei ole ollut YK-joukkojen toruista ja sormen heristelystä moksiskaan; se on pystyttänyt Israeliin raketteja ampuvat tuliasemansa jopa YK:n valvonta-asemien viereen.
On perusteltua syytä epäillä, että myöskään israelilaisten vetäytyessä alueelle tulevat Libanonin omat joukot eivät siihen kykene. Ne ovat suurelta osaltaan shioja, jotka tuskin nostavat asettaan uskonveljiään vastaan. Mitä ilmeisimpänä seurauksena olisikin sisällissota.

UNIFIL-joukot pitäisi korvata riittävät voimankäyttövaltuudet omaavilla kansainvälisillä joukoilla, mutta silloin puhutaankin rauhaanpakottamisesta. Tuollaista tehtäväähän kaavaillaan(-tiin) niin EU:n kuin NATO:nkin nopean toiminnan joukoille. Ajatus nousi viime vuoden lopulla lähes hypen asteelle, mutta silloin ei vielä tarvinnut nimetä konkreettista kohdetta niiden käyttämiseen. Nyt kohde olisi, mutta joukkojen kasaamisessa on ilmennyt ongelmia. Niistä pienimpiä eivät ole olleet poliittiset ongelmat: joukot lähes varmuudella joutuisivat tilanteeseen, jossa ammutaan kohti. Ensiksi ampuvalla on etulyöntiasema, myöhästynyt palautetaan sinkkiarkussa. Mutta valtuuksia ensi-iskuun ei voida antaa poliittisista syistä, ja niiden puuttuessa väistämättömiä sinkkiarkkujakaan ei haluta joutua selittämään.
Pääministerit Matti Vanhanen ja Göran Persson eivät keskusteluissaan päässeet yleisen tason puheita pitemmälle, eikä Ranskakaan ole aikaisempien kokemustensa jälkeen innostunut lähettämään kuin symboliset päältäkatselijat. YK ei näe operaatiolla onnistumismahdollisuutta ilman Syyriaa, mutta Israel ei hyväksy sitä osalliseksi - ymmärrettävistä syistä; onhan Syyria Iranin ohella merkittävin Hizbollahin tukija, rahoittaja ja aseistaja.
Koko Libanon-operaatio onkin kuivumassa kokoon ja vaihtumassa vain päätöslauselmissa esitettyihin julistuksiin. Niitähän ei aiemminkaan ole onnistuttu panemaan toimeen.

Olisikohan syytä ottaa nyt aikalisä ja arvioida Libanonin tilanteen perusteella Suomen mahdollista liittoutumistakin ja sen vaikutuksia tarkemmin kuin ylimalkaisten visioiden kautta?
Sotilaallisissa konflikteissa ja vastakkainasetteluissa on aina kyse monimutkaisesta syy-seuraus -suhteiden verkosta, jossa reunamerkintäkin saattaa nousta keskeiseksi tekijäksi. Sotilaallisella liittoutumisella tulisimme ainakin riippuviksi toisten tekemistä merkinnöistä, eikä meillä itsellämme olisi juurikaan mahdollisuutta vaikuttaa asioiden kulkuun. Ajopuu-syndroomasta meillä on nähdäkseni jo tarpeeksi karvaita kokemuksia. Miksi siis hypätä uudelleen virran vietäväksi? Emme siinä kuviokellunnasta kuitenkaan selviäisi edellistä kertaa kuivemmin housuin.