Iltalehti uutisoi viime helmikuussa laukaustenvaihtoon päättynyttä haulikkomiehen kiinniottotilannetta selvittelystä oikeudessa Riihimäellä. Sekä kiinniottoa suorittanut poliisi että tätä lähietäisyydeltä ampunut haulikkomies saivat osuman; luotiliivit pelastivat kimmokkeista kyynärpäähänsä haavoittuneen poliisin. Teknisen tutkinnan mukaan paikalla ammuttiin kaksi laukausta myös Heckler & Koch -konepistoolilla.
Osapuolilla on kuitenkin näkemysero siitä, kuka ampui ensi: haulikkomies väittää omaa laukaustaan haavoittumisestaan johtuneeksi refleksiksi. Konepistoolia pidellyt 36-vuotias vanhempi konstaapeli ei muista edes ampuneensa.

Olipa laukausten järjestys kumpi tai mikä tahansa, niin poliisimiehen muistin pettäminen jo neljässä kuukaudessa on käsittämätön. Ainakin itselläni armeijassa, ampumaradalla ja metsästyksessä asetta käyttäneenä ne "ennen aikojaan karanneet" vahingonlaukaukset muistuvat vielä vuosienkin päästä parhaiten mieleen, vaikka ne eivät kehenkään/mihinkään osuneetkaan. Eivät edes siihen, mihin oli tarkoitus. Jos sellainen vahingonlaukaus olisi osunut vieläpä ihmiseen vaarallisesti, niin unohtumisen sijaan olisin odottanut pikemminkin vuosikausien painajaisia.
Jos tapahtuman muistijälkien hämärtyminen johtuu aktiivisesta unohtamishalusta ennen asian perusteellista selvittämistä, niin johtopäätöksenä lienee vain virheellinen menettely, joka pyritään hävittämään muistamattomuuden verhoon. Se ei ole ainakaan kunniaksi sen enempää kyseiselle poliisimiehelle kuin yleisemminkään vahvistamassa poliisin uskottavuutta.

Tapauksen johdosta on kiinnitettävä huomiota myös poliisin raportointiin. Jokaisesta operaatiosta laaditaan vähintään nk. S-ilmoitus, jossa tapahtumat, toimenpiteet ja tekijät kirjataan muistiin. Laaditaanko ne jälkikäteen "hatarien muistikuvien" perusteella vai oleellisesti vaillinaisina, ettei niistä ilmene edes, että parikin henkilöä haavoittui ja kenen ampumista laukauksista?
Vai olisiko taas kyse kollegiaalisesta lojaaliudesta, joka ylittää totuudessapysymisvelvoitteenkin? Poliisin raportteihin ei kirjata mitään poliisille kielteistä?

Ainakin tuokin tapaus vahvisti vaatimusta erillisestä tutkintayksiköstä selvittämään poliisin(kin) toimintaa. Luotettavuuden varmistamiseksi sen on oltava täysin poliisista riippumaton ja aloitettava tutkimuksensa mieluummin päivien tai tuntien kuin viikkojen kuluttua ja kuultava myös tapauksesta jotakin tietäviä ulkopuolisia.
Kyse on vain ajattelutavasta: virheestä epäillyn aktiivinen halu puhdistaa virallisesti maineensa, ja vain virheeseen syyllistyneen halu jättää tapahtumat hämärän peittoon.
Ehkä hajuun tottuu niin perusteellisesti, että koko kollegio ryhtyy luotettavuuttaan murentavaan väärinkäytösten peittelyyn; seuraavalla kerrallahan peittelijöiden oma toiminta saattaa tarvita peittelyä.
Oireellista, että nimenomaan poliisijohto ja sisäasiainministeriön poliisiosasto haraavat organisaationsa toimintaa tutkivaa ulkopuolista yksikköä vastaan; ministeri Kari Rajamäen tahto on ratkaiseva.