Helsingin vappuyön mellakoita on selitetty ja osin puolusteltukin yleisellä turhautumisella. Prekariaatti on kuulemma havainnut parlamentaariset keinot tehottomiksi tai ainakin liian hitaiksi. Ja miksi ei olisikaan! Kyllähän noista globalisaation ja markkinavoimien seurauksista on päättäjiä varoiteltu turhautumiseen saakka, mutta varoituksia ei ole kuunneltu. Päinvastoin, on järjestelmällisesti toteutettu ongelmia lisäävää ja kärjistävää politiikkaa. Markkinavoimille ja kilpailukyvylle alistettu Suomi on kammettu korporatistiseen järjestelmään. Ne, jotka eivät ole vielä (opiskelijat, vasta valmistuneet), eivät ole enää (eläkeläiset, sairaat, vammaiset) tai eivät ole tällä hetkellä (työttömät, lapsiperheet) työmarkkinoitten käytettävinä, ovat jääneet lähestulkoon heitteille. Työtön pärjää vielä kohtuullisesti ansiosidonnaisen työttömyysturvan avulla, mutta sen päätyttyä hän putoaa kuoppaan, josta ylöspääsy on useimmille ylivoimaista ja vaatii pientä lottovoittoa vastaavaa tuuriakin. Pitkittyneenä sekään ei enää auta; pitkäaikaistyöttömällä on vaikeuksia saada pätkätöitäkään, ja henkilökohtaisen talouden romahdettua ei niitäkään.
Syrjäytyneistä ja syrjäytetyistä on puhuttu jo reilut 10 vuotta. Viitisen vuotta sitten saatiin ensimmäiset sosiaaliviranomaisten huolestuttavat raportit: huono-osaisuus periytyy! Pitkäaikaistyöttömän lapsilla on yleiseen tasoon verrattuna moninkertainen riski jäädä pitkäaikaistyöttömäksi, syrjäytyneen/-tetyn lapsella syrjäytyä. Köyhyyden aiheuttama asunnottomuus ja koulutuksen puute ruokkivat kiihtyvää syöksykierrettä.

Tuoko on se ihanneyhteiskunta, mihin päättäjämme ovat pyrkineet? Ovatko he valmiit hyväksymään tai ainakin sietämään myös vappuyön kaltaisten ulkoparlamentaaristen menetelmien yleistymisen ja radikalisoitumisen? Köyhät kyykkyyn vaikka pamputtamalla?
Suorastaan groteskia on, että etenkin työläisten oikeuksien puolustajaksi julistautunut SDP ja sen taustayhteisö SAK eri liittoineen ovat lähteneet tuon kehityksen takuumieheksi ja vetureiksi. Se on jakanut verohelpotuksia hyvätuloisille ja selvää setelirahaa kaikista rikkaimmille niin avokätisesti, että kokoomuskaan ei tohtinut pyytää niin paljoa. Markkinavoimien rattaissa jauhautuneet kannattajansa se hylkää tylysti toisen tai kolmannen luokan luusereiksi; heikot sortukoon elontielle, porho sen kun porskuttaa!

Viimeisimmän osoituksen SDP:n liukumisesta Forssan kokouksessa 1903 valitun linja vastakkaiseen ääripäähän tarjoili varallisuusveron poistonkin runnannut Eero Heinäluoma. Hänen mukaansa kuntarakenteen uudistus tarvitaan kansainvälisten yritysten houkuttelemiseksi Suomeen. Tuo tarve syrjäyttää niin kansalaisten oikeudet kuin julkiset palvelutkin.
Heinäluoma ei kuitenkaan kerro, miten suurempi kuntakoko voisi toimia kansainvälisten yritysten houkuttimena. Ilmeisesti hän ei ajattele ainakaan ensisijaisesti kuntia yritysten tuotteiden tai palveluiden ostajina. Kieltämättä suuremman kunnan ostovolyymi ja -potentiaali olisi pieniä kuntia suurempi, mutta olisiko se suurempi kuin samalla alueella toimivien pienempien kuntien yhteensä?
Minun ymmärtääkseni yritykset palkkaavat henkilöstönsä kuntarajoista piittaamatta, joten sekään ei kelvanne kuntarajojen poistoperusteeksi. Eikä ainakaan tähän mennessä yksikään henkilöstöään kilometritehtaalle lähettänyt yritys - kotimainen tai ulkolaisten omistama - ei ole perustellut henkilöstösupistuksiaan kuntien pienuudella. Ei sellaista ole valitelleet myöskään tuotantonsa ulkomaille siirtäneet yritykset.
Ehkä Heinäluoma on luonut uuden talousmallin - kutsuttakoon sitä tässä "puuta-heinää" -malliksi - ja haluaa Suomen mallinsa pilottialueeksi. Mutta millä tavalla palataan entiseen, jos tai kun malli osoittautuu käytännössä A) puuksi B) heinäksi, ja sen seurannaisvaikutukset fataalisiksi, osin ehkä letaalisiksikin?