Eduskunnan oikeusasiamiehen ja oikeuskanslerin vuotuisia kertomuksia odotellessa on joutilasta aikaa tarkastella aiempia vuosia. Nuo 2005-kertomukset ovat aiempiin vuosiin verrattuna jo myöhässä; ehkäpä tarkoituksena on tehdä toisinto edellisten eduskuntavaalien alta. Silloin hyväksyttiin kertomuksia useamman vuoden nippuratkaisuna eduskunnan viimeisessä istunnossa ennen vaalilomaa. Härskiyden huippu oli, että perustuslakivaliokunta ilmoitti, ettei se ollut ehtinyt perehtyäkään kertomuksiin. Muistionsakin se laati kopiokoneella vain numeroita ja päivämääriä muuttamalla. Muutamat PeV:n jäsenet, mm. Paula Kokkonen (kok) ja Johannes Leppänen (kesk), kantoivat vastuutaan putoamalla eduskunnasta, jokseenkin kaikki loput hakeutumalla uudessa eduskunnassa vähemmän tuulisiin valiokuntiin.

Vuonna 2004 oikeusasiamiehen käsittelemistä 2889 kantelusta toimenpiteisiin - useimmiten vain käsityksen ilmoittamiseen - johti 508, enemmän kuin joka kuudes.
Niiden lisäksi tutkimatta jäi 610 kantelua, joista 99 ei kuulunut oikeusasiamiehen toimivaltaan.
EOA:n kertomuksessa herättää huomiota, että 2/3-osassa kanteluita ei joko todettu (723 kpl) tai ei ollut aihetta epäillä (1048 kpl) virheellistä menettelyä.
Samana aikana oikeuskansleri ratkaisi 932 kantelua, niistä 782 tapauksessa ei havaittu virheellistä menettelyä. Oikeusasiamiehen tavoin oikeuskansleri ei eritellyt "ei ole aihetta" -vastauksiaan sillä perusteella, todettiinko aiheettomuus vai eikö vain ollut syytä epäillä.

Kansanedustaja Raimo Vistbacka on toistuvasti ihmetellyt noiden "ei ole aihetta" -vastausten suurta osuutta. Selitystä niihin ei ole saatu edes perustuslakivaliokunnan toimesta. Johtunee siitä, että asia ole kiinnostanut valiokuntaa, vaikka sille on asiasta erikseen usealta taholta kirjelmöitykin.
Ei kannata ihmetellä kansalaisten epäluottamusta järjestelmään, kun valvovat viranomaiset - tutkimatta ja keneltäkään selvitystä pyytämättä - ilmoittavat yks'kantaan, että kantelija valehtelee, viranomainen ei ole voinut syyllistyä kantelussa väitettyyn tekoon. Jos kuvattu teko olisi myönnetty tapahtuneeksi, olisi sen lainmukaisuus tullut arvioitavaksi. Sitähän noissa tapauksissa ei tehty, niissähän vain kiistettiin epäilyn aiheellisuus.
Tuo epäluottamuksen laajuus todettiin myös mediassa tarkoin vaietussa Optulan kyselytutkimuksessa hovioikeuden ratkaisuista valittaneille. Luottamuksen menetys oli KKO:n X-presidentin Leif Sévoninkin mielestä huolestuttavan laajaa! Tuomioistuimiin näyttävät enää luottavan vain ne, joilla ei ole omakohtaista kokemusta - ja niiden lainmukaisen menettelyn virkavastuisesti tutkimatta jättävät laillisuudenvalvojat.

Laillisuusvalvonnan nimellä harjoitettu lumevalvonta, jota on kuvattu myös termillä "minimaalinen interventio", on johtanut aEO Ilkka Raution vuoden 2003 kertomuksessa (s.17) toteamaan kulissioikeudenmukaisuuteen: "Lainsäädäntö (kulissit) on kunnossa, mutta yhteinen salaisuus on, että käytäntö on jotain muuta." Vastaavaan tulokseen tuli Lauri Lehtimajakin aikoinaan valitellessaan, että kantelumenettelystä voi olla kansalaiselle jopa haittaa; asiaa ei saa myöhemmin tukittavaksi, vaikka aihetta ilmenisikin. Valtakunnasta ei löydy viranomaista, joka edes välillisesti vahvistaisi oikeusasiamiehen tai oikeuskanslerin suorittaneen virkavelvollisuutensa kelvottomasti. Ei edes tuomioistuimista. Siitä pitää nk. kauhun tasapaino huolen: laillisuudenvalvoja saattaa korjata tapansa juuri silloin, kun arvioitavaksi tulee kelvottomasta työstä moittineen tuomarin oma menettely.
Suomen laillisuusvalvonta on vielä tuotakin huonommassa jamassa. Jo Lehtimaja selitti kansalaisten ja laillisuusvalvojien jyrkkää näkemyseroa sillä, että kantelut voidaan tutkia lähinnä vain kantelun kohteen antaman selvityksen perusteella; laillisuusvalvojilla ei ole kuulusteluoikeutta ja poliisitutkinnan määrääminen ristiriitojen selvittämiseksi on käytännössä toteutumaton oikeus. Se on johtanut valehtelijoiden valtakuntaan: totuuden puhujaa ainakin moititaan, mutta valehtelija selviää kuin koira veräjästä. Asiaa ei ole saanut uudelleen tutkittavaksi silloinkaan kun kantelija osoittaa viranomaisen itsensä antamilla asiakirjoilla tämän valehdelleen laillisuuden valvojalle. Uudessa vastauksessa viitataan vain aiempaan "hyvää päivää kirvesvartta" -vastaukseen ja kuitataan uusi selvitys tarkemmin yksilöimättömällä perustelulla "ei ole esitetty sellaista uutta, että asia tulisi käsitellä uudelleen". Tuo tarkoittanee sitä, että kantelun kohteen valehtelu on ennestään tiedettyä, siinä ei ole mitään uutta. Toinen mahdollinen tulkinta on, että laillisuuden valvojalla kyllä oli oikeaa tietoa, mutta kun syyllinen ei tunnustanut ja halu ryhtyä toimenpiteisiin puuttui, piti yksilön oikeusturvan väistyä järjestelmän maineen säilyttämiseksi.

Raimo Vistbackan, ja ajoittain myös Esa Lahtelan kovistelut eduskunnassa eivät näytä vielä riittävän. Heidän vastavoimiaan kuvastaa eduskuntaan palanneen Arja Alhon kommentti: aikaisemmin hän valitteli eräälle oikeusturvaa vaille jääneelle, että "ei niille mitään mahda", nyt PeV:n varapuheenjohtajana hänen viestinsä on muotoa "ette te meille mitään mahda". Lauri Oinonen puolestaan muotoili sanomansa, kuinka "sodassakin kannattaa pitää päätä alhaalla".
Eduskuntaan näköjään tarvitaan sellainenkin kansanedustaja, joka uskaltaa laittaa itsensä likoon - jonka "perse kestää merivettä", kuten sanonta kuuluu - ja puuttua rajuin ottein ongelmaan. Ei varmasti olisi pahitteeksi, että heitä olisi useampiakin, vähintään muistutuksen tekemiseen tarvittavat 10 edustajaa.