Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan professori J.P. Roos toistaa blogissaan Savon Sanomissa 30.12.05 julkaistun kirjoituksensa. Eräs sitaatti siitä:

"Kokemukseni esimerkiksi on, että kun on tilanne jossa voi verrata viranomaisen kuvausta jostain tapahtumasta ja muiden paikallaolijoiden dokumentoimaa kertomusta (esim. nauhoituksia, todistajanlausuntoja tms.), niin viranomaisen versio on valitettavan usein virheellinen ja yksipuolinen."

Omat kokemukseni viranomaisselvityksistä ovat Roosin kanssa identtiset.
Myös ex-oikeusasiamies Lauri Lehtimaja tunnusti ongelman - rivien välistä - kertomuksessa vv. 2001 myöntäessään laillisuusvalvojien olevan pitkälti virkamiehen itsensä antaman tiedon varassa. Lehtimajan arvion mukaan asia menee oikeusasiamiehen vastauksella lukkoon, ja "kantelijan voi olla todella vaikeata saada asiaansa enää muualla tutkituksi, vaikka perusteita olisi ja näyttöäkin sittemmin löytyisi."

Jo ex-oikeusasiamies Pirkko K. Koskinen pohti virkamiesten totuusvelvoitetta kirjassaan "Oikeusasiamies" (1997, ISBN 951-640-978-4, s.102). Koskisen mukaan oikeus olla kertomatta totuutta omaa osaansa vaarantavasta seikasta koskee vain tilannetta, että totuuden kertomisesta seuraa syytteeseen joutumisen vaara. Kun laillisuusvalvojat vain harvoin määräävät virkasyytteitä nostettavaksi, ei Koskisen mukaan institutionaalisessa laillisuusvalvonnassa tuo uhka juurikaan toteudu. Siten Koskinen päätyi tulokseen, että virkamiehen on kerrottava koko totuus. Ja jos ilmenee että virkamies ei olekaan pysynyt totuudessa, ovat seuraukset entistäkin vakavammat, hahmotteli Koskinen velvoittavuutta.
Käytäntö on kuitenkin kaukana Koskisen kuvaamasta ihannetilasta. Vaikka voidaan relevantisti, usein jopa virkamiehen itsensä laatimiin asiakirjoihin viitaten, osoittaa virkamiehen turvautuneen nk. valikoivaan tai jopa "luovaan" totuuteen, ei surauksena ole ollut muuta kuin Lehtimajan toteama asian meneminen lukkoon: sitä ei laillisuusvalvojan kanteluvastauksen jälkeen saa enää missään viranomaisessa tutkittavaksi. Laillisuusvalvoja itse viittaa vain aiempaan kanteluvastaukseensa ja koko valtakunnasta ei löydy ainoatakaan viranomaista, joka vahvistaisi laillisuusvalvojan tehneen työnsä kelvottomasti.

Tuolla virheestä epäillyn oman lausunnon merkityksellisyyteen tukeutuvalla lumevalvonnalla on suomalaiseen julkishallintoon luotu valehtelun kulttuuri, jossa totuuden puhujaa moititaan ja valehtelija selviää kiinni jäätyäänkin kuin koira veräjästä. Kansalaisten oikeusturvassa on virkamiehen mentävä reikä. Reiän paikkaaminen on estetty sivuuttamalla substanssi ja keskittymällä vain formaan; asiassa toimivaltainen viranomainen saa harjoittaa laista piittaamatonta mielivaltaa, se kuuluu hänen harkintavaltaansa. Laillisuusvalvojien virkatoimia valvovat kansanedustajat puolestaan ovat oloutetut turvaamaan kelvottomienkin virkamiesten syytesuojan kiistämällä oikeuden yksittäisten tapausten selvittämiseen.
Henkilökohtainen mukavuudenhalu korvaa moraalisen selkärangan ja omatuntokin säilyy parhaiten puhtaana kun ei käytä sitä.
Perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja Kimmo Sasi yritti muuttaa käytäntöä 19.9.03 oikeuskanslerin kertomuksen lähetekeskustelussa ehdottamalla otettavaksi perutuslakivaliokunnassa selviteltäväksi vaalikauden aikana "kahdesta kolmeen sellaista, niin kuin englanniksi sanotaan, landmark cases eli hyvin perusteltuja, hyvin huolellisesti harkittuja ja asiantuntijoiden kanssa yhdessä arvioituja suuntaa antavia linjapäätöksiä, joihin voidaan sitten aina tulevaisuudessa huomattavasti merkittävämmällä tavalla vedota kuin yksittäisiin kiireessä tehtyihin perustuslakivaliokunnan kannanottoihin."
Sittemmin Sasi lienee saanut luottamuksellista informaatiota ehdotuksensa seurauksista, koska on pyrkinyt aktiivisesti unohtamaan ehdotuksensa.
Minä puolestani sain deja-vu -kokemuksen. Tarkemmin sanottuna mielikuvan nk. kaksois-väyrysestä, jossa yön yli nukuttua käännytään jouhevasti omaa ehdotusta vastaan.