YLE:n aamu-TV:ssä haastateltu PM Matti Vanhanen esitti pääministerivetoisen Venäjä-neuvottelukunnan asettamista; siinä eri Venäjä-osaajat kokoontuisivat säännöllisesti.

Sinällään Vanhasen esitys on aiheellinen, että Venäjä on meille paljon merkityksellisempi kuin muille EU-maille, EU:n eteläisistä maista puhumattakaan. Meillä on yhteistä rajaa 1000 kilometriä ja viennistämmekin n. 10% (v. 2007) menee Venäjälle; jokseenkin sama määrä kuin suurimpiin vientimaihimme Saksaan ja Ruotsiin. Transitoliikenne vielä tuonkin päälle ja energian osalta olemme suorastaan riippuvaisia Venäjästä.
Mutta mitä tuo neuvottelukunta tekisi? Pelkäksi kahvitteluseuraksi - konjakilla tai ilman - sellaista tuskin on tarvetta perustaa.

Olisikohan Vanhasen ehdotuksen takana eri vastuualueiden keskenään riitelevät Venäjä-näkemykset: Elinkeinoministeri Mauri Pekkarista kiinnostaa kauppasuhteiden ylläpito, liikenneministeri Anu Vehviläistä kiukuttaa niistä aiheutuneet ongelmat erityisesti kaakkoisilla teillä ja raja-asemilla, ja ulkomaankauppaministeri Paavo Väyrynen puuhastelee sanktioita puutullien vastavedoksi. Ulkoasianvaliokunnan pj Pertti Salolainen puolestaan tuskailee, kun ei ajoissa saatu "espanjalaisia ratsuja" rajalle. Ulkoministeri Alexander Stubb venyttää eduskunnalla hyväksytettyä turvallisuuspoliittista selontekoa NATO-option nopeaksi realisoimiseksi.

Jos neuvottelukunnalla on tarkoitus saada hallituksen eri suuntiin singahtelevat ministerit edes muodollisesti samaan rintamaan, niin ehdotus on kannattamisen arvoinen. Kokemus kuitenkin puhuu sen puolesta, että kokouspalkkioiden lisäksi neuvottelukunnasta jää käteen loppulausunto, että selvä asia on selvä, tai vaihtoehtoisesti epäselvä asia on niin epäselvä, että tarvitaan työryhmä selvittämään asiaa. Kumpikaan loppupäätelmä ei yleensä johda käytänteiden muuttumiseen.
Mutta antaahan se sentään hallitukselle oivan tilaisuuden viitata asetettuun neuvottelukuntaa silloin, kun eduskunnassa kysytään, miksi hallitus ei tee asiassa mitään.