Haminassa kadonneen 12 vuotiaan pojan katoaminen johti suuretsintöihin. Yön kiven vieressä nukkunut poika löytyi, ja syykin katoamiseen selvisi: pitkään jatkunut koulukiusaaminen.

Koulukiusaamisesta on puhuttu paljon, on vietetty teemaviikkoja ja -vuosia, perustettu yhdistyksiäkin. Kouluilla on ankara vastuu oppilaittensa rauhan ja koskemattomuuden turvaamisesta, onpa langetettu jo tuomioitakin oikeudessa. Silti noita tapauksia pullahtaa julkisuuteen tavan takaa.
En voi välttyä ajatukselta, että ongelmia peitellään ja vähätellään kouluissa; pelätään koulun maineen kärsivän ongelmien julkitulosta, ja julkituojia arvostellaan oman pesän likaamisesta.
Omituista, oman pesän likaaja ei olekaan se, joka levittää lantaa lattialle, vaan se, joka kertoo, että täällä haisee. Logiikan ymmärtäisi, jos lannan levittäminen omaan pesään olisi yhteisölle ominaista. Ehkäpä se onkin.

Nähdäkseni puheita on pidetty jo tarpeeksi. Konkreettisiin toimiin olisi pitänyt päästä jo ennen tuota ja montaa muutakin tapausta. Ei voida enää vedota keinojen puuttumiseen periaatteella "minkäs teet, kun sanaa ei uskota ja lyödä ei saa". Vastuu täytyy ryhtyä näkemään joksikin, joka voi myös realisoitua. Noinkin perusteellisessa asiassa epäonnistuneita vastuunkantajia on todettava tehtäviinsä sopimattomiksi.
Vastuun realisoimista sopii soveltaa monen muunkin, kuin koulurauhan turvaajien kohdalla.