Vaalimatematiikka on siitä erikoinen matematiikan haara, että 1 + 1 ei olekaan 2. Mitä se sitten on, riippu täysin arvioijasta ja hänen tarkoitusperistään. Pääsääntönä on, että niin suurta vaalitappiota ei olekaan, etteikö sen jollakin vaalimatematiikan säännöllä pystyisi voitoksi tulkitsemaan. Vähintään torjuntavoitoksi.
Samoin vastustajan veret seisauttavan rökälevoitonkin pystyy mitätöimään käytettävää sääntöä sopivasti - ja tarkoitushakuisesti - varioimalla.

Gallupmatematiikka on vielä tuossakin tieteenalassa aivan oma erityishaaransa. Perussuomalaiset ovat olleet sen erikoiskohtelussa koko olemassaolonsa ajan. Gallupit ovat, esimerkin mainitakseni, pudottaneet Raimo Vistbackan eduskunnasta kaikissa eduskuntavaaleissa; osumatarkkuus on ollut tasan 0%. Samoin gallupit olivat antamassa Timo Soinille presidentinvaaleissa 1-1,5%, jos sitäkään, ja puolueelle eduskuntavaaleissa 2-2,5%. Molemmat toteutuivat vaaleissa 4%:n tasolla; ensimmäinen hieman alle, jälkimmäinen yli.
Gallupien heikko osumistarkkuus eduskuntavaaleissa johtui kysymyksenasetelusta: gallupin pohjaksi otettiin edellisten kunnallisvaalien tulos 0,9% - selittyi sillä, ettei kaikissa kunnissa ollut asetettu ehdokkaitakaan. Kysymyksenasettelulla varmistetiin, ettei Perussuomalaisten kannatuksen nousua noissa tyhjissä kunnissa huomioitu tuloksessa. Suhteuttamalla huomioon otettu osa koko maan tilanteeseen saatiin tulos toivotulle(?) tasolle, eli puoleen vaaleissa toteutuneesta.

Tulosten vertailukelpoisuus edellyttäisi, että tulevien kunnallisvaalien tulosta arvioitaisiin tuota edellisten kunnallisvaalien tulosta vasten. Noin ei gallupmatematiikkaa tälläkään kerralla sovellettane. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, tulosta verrataan viimeisten edeuskuntavaalien tulokseen - sehän on korkein mitattu ja havaittu Perussuomalaisten kannatus. Suurille puolueille ja niitä myötäilevälle lehdistölle tulee näppyjä, kun Perussuomalaisten kasvuprosentti lasketaan sadoissa. Eduskuntavaalien suurempaan lukemaan suhteutettu kasvukin nostattaa niiden verenpainetta. Mutta se on hyvä. Ainakin ne joutuvat miettimään, kuinka monta tuollaista voittoa voi Perussuomalaisille antaa. Politiikan voidaan odottaa muuttuvan sitä ennen.

Melkoisen häikäilemätöntä vallantavoittelua osoittaa pyrkimys sementoida tuo gallupeilla manipuloitavissa oleva vaalimatematiikka osaksi vaalilakia.
Vaalilain uudistaminen on kärjistynyt äänikynnykseen. Ehdotus tasauspaikoista on vaikeasti hahmotettava, mutta sinällään hyvä, että suhteellisuus toteutuu eduskunnan kokoonpanossa: 5%:lla äänistä saa 5% paikoista, kymmenellä kymmenen, jne. Nykyisen d'Hondtin menetelmän suuria puolueita suosiva vika - nykyisessä eduskunnassa 74% paikoista on saatu 66%:lla äänistä - korjataan valtakunnallisen ääniosuuden mukaiseksi tasauspaikoilla. Niiden jakautuminen eri piireihin muistuttaa kuitenkin läheisesti arpajaisia.

Suuret puolueet asettivat uudistuksen hinnaksi äänikynnyksen. Olipa se 3,5 tai 4%, estäisi se käytännössä uusien puolueiden nousun eduskuntaan. Ilman eduskuntapuolueiden itselleen ruhtinaallisen avokätisesti jakamaa vaaliavustusta tuon kynnyksen ylittäminen valtakunnallisesti on jokseenkin mahdotonta, kun muutamassa vaalipiireissä mahdollisesti ylittyvä rajakin mitätöidään muiden vaalipiirien alemmalla tuloksella. Gallupeilla todistettavilla "ääni menee hukkaan" -ennustuksilla on taipumus toteuttaa itseään.
Kynnystä voidaan arvioida sen antamien eduskuntapaikkojemn avulla: 3,5% antaa 7 paikkaa, 4% vastaavasti 8. Sitä pienempiä puolueita ei siis enää eduskuntaan kelpuutettaisi.
Valitettavaa on, että suurilla puolueilla ei ole erityistä tarvetta tuon uudistuksen toteuttamiseen; ne tulevat toimeen nykyiselläkin niitä suosivalla menetelmällä.

Pahimmillaan demokratia saattaa olla enemmistön diktauuria. Ja sitä se onkin erityisesti silloin, kun demokratialla kutistettaisiin enemmistön privilegioita.