Monien, eräissä tapauksissa jopa letaalisten episodien perusteella yhteiskunnalla on oltava keino saattaa hoitoon henkilö, joka ei itse sinne älyä mennä. Sellainen keino onkin annettu mielenterveyslain 8 §:ssä, tosin tarkoin säädeltynä.

Eduskunnan apulaisoikeusasiamies Ilkka Rautio varoitteli jo muutama vuosi sitten eduskunnalle esitettävässä vuosittaisessa kertomuksessa ongelmasta, jota hän kutsui kulissioikeudenmukaisuudeksi. Hänen mukaansa se tarkoittaa, että "kulissit (lainsäädäntö) on kunnossa, mutta käytäntö onkin jotakin aivan muuta". Rautio piti tuota poikkeamaa jopa yleisesti tunnettuna.
Raution varoittelut tulivat vahvasti mieleeni selvittäessäni valtuutettuna asiamiehenä erään pakkohoitopäätöksen perusteita.

Tuota pakkohoitopäätöstä lain mukaisessa järjestyksessä edeltäneen tarkkailujakson raportissa todetaan potilaan mm. osallistuvan poliittiseen toimintaan ja tuoneen ulkomaanmatkaltaan matkamuistona puukon. Minäkin osallistun poliittiseen toimintaan ja tunnen monta muutakin osallistujaa, ihan henkilökohtaisesti. Voi olla, että tuollainen on pakkohoidon tarpeen arvioinnissa hyvinkin relevantti taipumus ja riittää perusteeksi toimittaa henkilö hoitoon.
Puukkojakin minulla on jopa useita, joukossa pari matkamuistoakin. Lisäksi meillä on useita keittiöveitsiä, joita tosin puoliso käyttää minua enemmän. Pitäisiköhän minun olla huolestunut joko itsestäni tai puolisostani. Vai peräti molemmista?
Uhkaksi omalle tai muiden turvallisuudelle potilasta ei kuitenkaan epäilty, ehkä ei minuakaan.

Tarkkailuraportti kertoo pakkohoitoa vastustaneessa potilaassa havaitun jossakin määrin ärsyyntymistä. Tilanne huomioon ottaen pidän sitä suorastaan luonnollisena. Mutta mitä minun pitäisi ajatella siitä, kun pakkohoitopäätöksen tehnyt ylilääkäri Päivi Heikkilä-Kari ärsyyntyi jo noiden perusteiden kysymisestä? Kysymykseni oli mielestäni aiheellinen, sillä raportissa kerrotaan myös potilaan käyttäytyneen rauhallisesti. Kummalla perusteella hoidosta päätettiinkään?

Pakkohoitopäätöksen suurin kummajainen - noissa päätöksissä suorastaan kaavamaisesti käytetty - oli kuitenkin argumentti "potilas ei ole sairaudentuntoinen". Minäkään en ole sairaudentuntoinen; ylilääkäri Päivi Heikkilä-Kari puolestaan ei halunnut arvioida omaa sairaudentuntoisuuttaan. Vaasan sairaalan ylilääkäri sentään aikoinaan myönsi, ettei hänkään ole, mutta omaa hoitoaan hän ei kuitenkaan pitänyt tuon vajavuuden vuoksi tarpeellisena.
Suomalaisen mielenterveyshoidon keskeisin prinsiippi näyttää olevan, että sairaudentuntoiset kadulle, sairaudentunnottomat lukkojen taakse. Metrojunassa kirveen kanssa heiluvaan törmäävä voi siis lohduttautua sillä, että hoitolaitoksessa sellaista ei tapahtune.
Jos noin on, niin maallikkona minun sopinee kysyä, onko aivan varma, ettei mielenterveyden tutkinnassa subjektit ja objektit ole vaihtaneet paikkaa.

Mielenterveydeltään häiriintynyttä on lähtökohtaisesti pidettävä kyvyttömänä ajamaan omaa oikeusturvaansa; eihän hoidosta päättänyt luottanut hänen kykyynsä selviytyä muittenkaan asioittensa hoitamisesta. Heidän hoidossaan on vakava ongelma, jos potilaan vapaudesta päättävä ärsyyntyy potilaan asiaa ajavaksi kykenevän kysymyksistä. Ja se ongelma on tuo potilaan kohtalosta päättävä. Vähintäänkin hän on ymmärtänyt väärin velvoitteensa neuvoa potilasta oikeuksiensa ajamisessa. Potilaan hyvää tarkoittavasta toimesta on erittäin lyhyt matka potilaan koskemattomuutta ja oikeusturvaa loukkaavaan mielivaltaan.