Viime torstain kyselytunnilla eduskunnassa VVM Jyrki Katainen toistuvasti vakuutti: "Siis hallitus ei tule tekemään sellaista lainsäädäntöä, joka loisi uusia palveluja", ja ihmetteli vielä, onko joku sitä ajatusta vastaan.
Vanhuuspalvelut ovat siis jo "tapissa", lisää ei heru ainakaan tältä hallitukselta. Lasten ja koululaisten psykologiset palvelut ovat niin ikään "tapissa"? Hallitusohjelmassa kylläkin puhutaan niiden saatavuuden tasapuolisesta varmistamisesta. Palveluja enää vain "kehitetään" ja "tehostetaan". Noihin käsitteisiin ei näköjään sisälly lisää resursseja.

Kataisen lausunto kyllä antaa selitystä hallitusohjelman kirjaukselle:
"Julkisten menojen kasvun hillinnässä tärkeimpiä ovat kunta- ja palvelurakennehanke sekä valtion tuottavuusohjelma, jonka toteuttamista hallitus jatkaa ja päättää kevään 2008 kehyksen yhteydessä uusista toimenpiteistä."

Tuo on Kataisen mukaan luettava niin, että vastaisuudessa entistä harvemmat tekevät entistä enemmän töitä. Mutta kuinka käy työn tekijöiden? Kauanko he vielä jaksavat?
Toisaalta hallitusohjelmassa julistetaan: "Terveet ja hyvinvoivat ihmiset ovat Suomen taloudellisen menestyksen ja kilpailukyvyn perusta" ja luvataan lisätä inhimillistä hyvinvointia. Mitä se hallituksen mielestä ikinä tarkoittaakaan.

PM Matti Vanhasen rutakka puhe Keskuskauppakamarissa herätti epäilyksen hänen laatimansa työreformin kaivamisesta esiin. Aikanaan se ei Esko Ahon aloitteesta saanut lamankaan varjolla kannatusta. Nyt, kun Suomella menee taloudellisesti paremmin kuin koskaan, on näköjään aika koettu otolliseksi. Nyt ei enää tehtäne samaa virhettä, että asia tuotaisiin yleisesti arvioitavaksi, mahdollisesti arvokeskustelunkin pohjaksi. Nyt sitä hivutetaan pienten askelten periaatteella täytäntöön; kokoomuksen myötävaikutuksella hallituksen sisältä käsin se ei ainakaan tule työntekijöille suosiollisempana kuin Vanhasen alkuperäinen työreformi.

Hallitusohjelmaa lukiessa nousee suorastaan mantrana esiin "kilpailukyvyn säilyttäminen". Sille ollaan uhraamassa niin hyvinvointiyhteiskunta kuin työntekijätkin; nehän ovat vain kilpailukykyä rasittavia kustannustekijöitä. Hyvinvointia arvioidaan vastaisuudessa keskimääräisenä ominaisuutena: mitä paremmin yhteiskunnan hyvinvoiva omistava luokka menestyy, sen suurempi joukko heikompiosaisia voidaan heittää syrjään "mittatappioina".