Pro Karelia –yhdistys on ottanut kantaa Heikki Ylikankaan tuoreeseen kirjaan ”Romahtaako rintama?” Keskustelu aiheesta on tarpeen ja kyllä siinä pitää olla sijaa myös Pro Karelia –yhdistyksen kannanotolle.
Yhdistyksen nettisivulla todetaan HKT 1 (henkilötäydennyskeskus) yhteyteen Lappeenrantaan kiistatta perustetusta ”tutkintaelimestä” mm.
”Elin kuulusteli karkurit alustavasti ja toimitti heidät sitten yhtymiinsä. Erikseen määrätyt lähetettiin sairaalahoitoon tai heidän yksikkönsä selvittämisessä oli ongelmia.”
Tuo kuulustelu todetaan myös Ylikankaan kirjassa, mutta missä ja millä tavalla tuo jatko on todettu? Entä "määrätyt"?
Ylikangas antaa kolmannenkin vaihtoehdon: yksikköönsä palaamisesta kieltäytyneet teloitettiin kenraali Heinrchsin 20.6.1944 allekirjoittaman määräyksen mukaisesti.
Pro Karelia jatkaa:
”Ei ole todisteita yhdessäkään henkilötäydennyskeskuksessa tai selvittelyelimessä toimeenpannusta teloituksesta. Kieltäytyneet tuomittiin aikanaan omien yhtymiensä kenttäoikeuksissa.”

Noin ei ainakaan säilyneitten asiakirjojen mukaan näytä tapahtuneen. Vaihtoehtoja on kaksi: kieltäytyminen oli todella harvinaista, tai nuo yhtymien kenttäoikeuksien asiakirjat on hävitetty.
Ensiksi mainittu ei tunnu uskottavalta, sillä pelkästään IV armeijakunnan poliisiraporttien mukaan 10.-30.6.1944 pidätettiin n. 23.000 joukostaan syystä tai toisesta harhautunutta. Paino sanalla ”pidätettiin”.
Jälkimmäinen vaikuttaa erityisen kummalliselta, sillä kenttäoikeuksilla oli tietyin edellytyksin oikeus päättää elävistä ja kuolleista – tuossa tapauksessa konkreettisesti. Miksi ylipäätään olisi ollut tarvetta hävittää laillisesti asetettujen ja lain mukaan toimineitten tuomioistuinten pöytäkirjoja?
Sellainen syy ainakin saattaisi olla, että laillisuuden rajoja tuli hieman venytettyä ja tekijät tiesivät venyttäneensä niitä tarpeettomankin paljon.

Yhdistyksen kirjoituksesta on linkki sota-arkiston tutkijan eversti Ilmo Kekkosen kirjoittamaan vastineeseen Ylikankaan kirjasta. Siihen on suhtauduttava ”oma-lehmä-ojassa” –periaatteella etenkin kun Kekkonen – ilmeisen tietoisesti – yrittää harhauttaa, sotkeutuen kuitenkin omiin kengännauhoihinsa:
”Ylikankaan asiantuntemus ei riitä erottelemaan toisistaan kotirintamalla teloitettuja tai muuten surmansa saaneita kutsuntojen välttelijöitä, käpykaartilaisia, ryöstömurhaajia ja maanpettureita rintamakarkureista tai taistelukentälle kadonneista.”

Onko siis tärkeämpää, minkä nimikkeen perusteella teloitus toimeenpantiin, kuin se, minkä elimen päätöksellä se tehtiin? Kekkonen sivuuttaa ainakin sen, että rintaman ulkopuolella ei ollut nk. esimiehen aseenkäyttöoikeutta, päätösvalta kuului aina lailliselle tuomioistuimelle. Ei sellaista ollut myöskään HKT 1:llä eikä sen yhteyteen perustetulla elimellä; elimen olemassaoloa ei Kekkonenkaan näytä kiistävän.
Ainakaan pöytäkirjoja noista oikeudenkäynneistä ei ole löytynyt; viitaan edellä olevaan.
Ei tuo esimiehen aseenkäyttöoikeus ollut rintamallakaan voimassa kuin akuutissa (taistelu)tilanteessa. Akuutin tilanteen jälkeen siirryttiin rankaisuvallan alueelle, ja se oli vain kenttäoikeuden toimialaa. Esimerkiksi taistelua edeltävässä tilanteessa, esim. kieltäytymisessä, laillinen menettelytapa olisi ollut pidättää kieltäytyjä ja asettaa kenttäoikeuden eteen – tai pikaoikeuden, jos tilanteen kiireellisyys sitä edellytti.
Esimerkiksi kenraali Ehrnroothin menettely teloituttaa kenttäoikeuden vankeuteen tuomitsema ja vangittuna ollut stm Häkkinen kaksi päivää tuomion jälkeen on vähintään kyseenalainen, vaikka hän sopikin menettelystä kenttäoikeuden tuomarin kanssa. Rangaistuksen koventaminen kuului tuossa tapauksessa sotaylioikeuden toimivaltaan.

Vastineessaan Kekkonen vahvistaa:
”Moni kieltäytyi kuitenkin palveluksesta tai karkasi uudelleen. Heidät tuomittiin vapausrangaistuksiin.”
Tuolla lausunnolla hän poissulkee edellä sanotun vaihtoehdon, että HKT 1:n läpi kulkeneissa karkureina kiinniotetuista olisi kieltäytyminen ollut harvinaista. Jäljelle jäävä vaihtoehto, kenttäoikeuksien pöytäkirjojen hävittäminen, ei oikein sovi Kekkosen alleviivaamaan ”armeija noudatti lakeja” –teesiin.
On ainakin syytä tarkistaa, tarkoittaako Kekkonen väitteellään lakien ehdotonta noudattamista ilman poikkeuksia, vai keskustellaanko enää mahdollisten poikkeusten lukumäärästä.
Kekkosen lausunto ei vähäisimmässä määrin kumoa teoriaa, että kieltäytyneet teloitettiin. Pikemminkin se yhdessä ”noudatti lakeja” lausunnon ja oikeuksien pöytäkirjojen puuttumisen kanssa tukee sitä; miehet ”muuten vaan” poistuivat rivistä. Noita ”rivistä poistuneitahan” Ylikankaan kirjassa luetellaan nimeltä pitkä rivi.

Ylikangas ja Kekkonen viittaavat Taipalsaaren hautoihin; niitä ei ole ainakaan toistaiseksi löydetty. Kumpikaan ei mainitse Valkealan hautausmaalla hautauskiellossa olevaa aluetta, jolle sillekin on olemassa hautaamiseen kesällä 1944 osallistuneeksi ilmoittautuneen lausunto. Valkealan kirkkoherrakin myöntää alueen olemassaolon, mutta ei kertomansa mukaan myöhemmin tehtävään tulleena tiedä kiellon perustetta. Sivistyneessä yhteiskunnassa ei ole kovin tavallista, että edes virallisella hautausmaalla on merkitsemätön joukkohauta. Toivottavasti peruste on jokin muu kuin sivistyksen puute.

Karjalan palauttamista ajavan Pro Karelian missio sellaisenaan on hyväksyttävä, jopa kannatettava. Mutta sen näkyvästi asenteellisesta kirjoituksesta ei voi välttyä ajatukselta, että yhteisö tai ainakin sen taustavaikuttajat ovat tiukasti sidoksissa armeijaan ja sitä lähellä oleviin tahoihin. Jos niin on, niin liikutaan ”heikoilla jäillä”. Vapaalle kansalaisjärjestölle voi suoda oikeuden valtakunnan rajojen siirtelyyn tähtääviin kannanottoihin. Armeijan tai sen taustaryhmien missiona se rinnastuu nk. Suur-Suomi –ajatukseen; vähintäänkin toimijoilla on rooliongelma.
Herra meitä varjelkoon siltä, että tuohon edes harkittaisiin ryhdyttävän armeijan keinoin.