Karjalan palauttamisesta on nostettu julkisuuteen presidentti Boris Jeltsinin aikoinaan tekemä ehdotus, jonka presidentti Mauno Koivisto torjui liian kalliina Suomelle. Ulkomaankauppaministeri Paavo Väyrynen kiirehti kertomaan, ettei hän muista tuollaista ehdotusta tulleen.
Minun muistini poikkeaa Väyrysestä, mutta en ole vielä löytänyt dokumenttia muistini tueksi.

Kysymys tulee kuitenkin Suomen Perustuslain nojalla oleelliseksi valtaoikeuksien kautta. Nykyisen Perustuslain 4 §:n mukaan "Valtakunnan rajoja ei voida muuttaa ilman eduskunnan suostumusta."
Säädös oli identtisenä myös tuolloin voimassa olleen Suomen Hallitusmuodon 1 luvun 3 §:ssä.
Jo sanamuotonsa mukaan tuo tarkoittaa sitä, että kun kysymys valtakunnan rajojen muuttamisesta tulee esiin, myös päätös, ettei valtakunnanrajoja muuteta, kuuluu selvästikin eduskunnalle. Tulkintaa tukee mm. KHO:n linjaus, että myös tekemättä jätetty virkatoimi on virkatoimi. Ja siitä kannetaan vastuuta kuten tehdystä virkatoimesta.
Jos Jeltsin todellakin esitti Karjalan palauttamista, ei ole merkitystä sillä, kuinka vakavasti otettava esitys oli tai mitä ehtoja siihen sisältyi. Ratkaisuvalta joka tapauksessa olisi kuulunut eduskunnalle. Ei presidentti Mauno Koivistolle.

Tapaus vastaa 6.5.1992 pidettyä nk. Koiviston konklaavia. Siitä tihkuneiden tietojen mukaan presidentti Mauno Koivisto läksytti tuomioistuimet huolehtimaan, ettei "pankkien asema vaarannu". Tuon käsityksensä hän toi esille myös kirjassaan "Kaksi kautta". Perustuslain 3 §:n ja Hallitusmuodon 1:2 §:n mukaan presidentillä ei ollut oikeutta puuttua tuomioistuinten ratkaisuvaltaan.
Aluksi presidentinkanslia ilmoitti, ettei sillä ole tuollaista kokousta koskevia asiakirjoja. Kun kokous todettiin varmuudella pidetyksi, määräsi presidentti Tarja Halonen kirjallisella päätöksellään nuo "olemattomat asiakirjat" salassapidettäviksi "presidentti Koiviston pyynnöstä". Perusteluna oli "presidentintoimen luottamuksellisuuden säilyttäminen". Asiakirjojen olemassaolon kiistäminen ja myöhempi julistaminen salassapidettäväksi eivät ainakaan vahvista tuota luottamuksellisuutta. Päätös on käsitettävä niin, että Koivisto meni tekemään jotakin presidentin toimen luottamuksellisuutta vaarantavaa, ja enempien vahinkojen välttämiseksi se halutaan salata; vahvistamaton epäily on siis pienempi paha kuin epäilyn osoittautuminen oikeaksi. Vääräksi osoittautuneesta epäilystähän ei ainakaan luottamuksellisuus voisi vaarantua.

Yhdenmukaista noilla tapauksilla on ainakin se, että tapahtumat varmistavat dokumentit ovat niiden esilletulosta eniten kärsivän - presidentti-instituution - hallussa. Sen luottamuksellisuudesta ei jää paljoakaan jäljelle, jos kulloinenkin toimen haltija voi kenenkään estämättä ylittää valtaoikeutensa omien ideologioittensa ja mielitekojensa toteuttamiseen.
Jääkö siitä jäljelle mitään nyt valitulla salailumenetelmälläkään?!