Ex-oikeusasiamies Jacob Söderman ruoti eilisessä Helsingin Sanomien artikkelissa suomalaista hallintokulttuuria otsikolla "Salailusta on tullut maan tapa":
"Suomalainen hallinto on osoittanut hämmästyttävää luovuutta salailun edistäjänä."
Valitettavasti kovin suuri osa kansalaisista edelleen lumoutuu tuosta luovuudesta niin, etteivät suostu havaitseman edes "virkatotuuden" ristiriitaisuuksia. Lasien värisävyllä saattaa olla osuutta asiaan.

EU-puheenjohtajakauttaan lopetteleva Suomi on valinnut EU:n avoimuuden lisäämisen keskeiseksi teemakseen. Tuota missiotaan se toteutti mm. piilottelemalla muualla Euroopassa julkisina käsiteltyjä tietoja maataloutuista. MMM Juha Korkeaojan mukaan ne julkistetaan vain jos EU niin määrää. Puheenjohtajamaa Suomi ei pyrkinyt aikaansaamaa tuollaista määräystä. Päin vastoin, verbaalisella tasolla ilmaistu avoimuustavoite katsottiin ilmaisevan avoimuuden toteuttavaa tahtotilaa. Virtuaalista tasoa edustaa tahtotilan jääminen verbaalisen toivomuksen varaan.
UKK kiteytti menetelmän kuolemattomaan lausahdukseensa: "Näin on, jos siltä näyttää."

Söderman kuvailee viranomaisten käyttämiä menetelmiä torjua avoimuutta vielä senkin jälkeen, kun hallinto-oikeudet ovat antaneet avoimuutta tukevat ratkaisunsa. Asiakirjojen saantia voidaan pallotella eri viranomaisten välillä niin kauan, että niiden perääjä kyllästyy "hyödyttömään" prosessiin tai aika ajaa asian ohi. Edes julkisuuslain velvoitteet eivät häiritse peittelijöitä; niiden härskistäkin rikkomisesta on seurauksena vain valvovan viranomaisen varovaisin sanakääntein ilmaisema käsitys lain mukaisesta menettelystä. Toinen yleisesti käytetty menetelmä on määrätä asiakirjoille niin korkea hinta, että se ylittää asiakirjoista saatavan hyödyn. Laillista sekään ei ole, mutta saahan sillä lykättyä asiaa vähintään vuodella. Hintavaatimusta ei tarvitse oikaista ennen oikeuden tai ainakin laillisuusvalvojan antamaa ratkaisua.

Korkeimpien viranomaisten kohdalla kontrolli puuttuu täysin. Mikään instanssi Suomessa ei "nuhtele" esimerkiksi presidentti Tarja Halosta, joka määräsi nk. Koiviston konklaavin asiakirjat salassapidettäväksi. Perustelua "presidentin toimen luottamuksellisuuden turvaamiseksi" ei voi faktisesti kiistää tietämättä asiakirjojen sisältöä, ja sisällöstä ei saa tietoa salassapitopäätöksen vuoksi. Muuta kautta saatu epävirallinen tieto tuon kokouksen kulusta ei riitä kumoamaan presidentillistä arviota asiakirjojen merkityksestä.
Ainakin siltä osin Halosen päätös on riidattomasti laiton, että se on julistettu valituskelvottomaksi. Hallinto- ja julkisuuslakien mukaan viranomaisen tekemästä salassapitopäätöksestä voi valittaa hallinto-oikeuteen. Noin meneteltiin esimerkiksi ministeriön EU-tukipäätöksestä, ja salassapitokin todettiin lakiin perustumattomaksi. Tuolta osin laissa ei ole säädetty poikkeusta presidentin kohdalla. Puuttuu vain viranomaistaho, joka rohkenisi näpäyttää laittomuuteen syyllistynyttä presidenttiä.

Salassapitoja perustellaan useimmiten "yleisellä edulla". Pääsääntöisesti taustalta on lopulta paljastunut yksityinen etu ja maineen/vallan tavoittelu. Historiassa - osin nykyaikanakin - on lukuisia esimerkkejä, joissa kansakunnan legitimiteetti on syrjäytetty henkilökohtaisen kunnian tai vallan tavoittelulla. Mikä niistä halutaan Suomen malliksi?