Ex-presidentti Mauno Koivisto astui julkisuuteen varoittamaan EU:n kehittymissuunnasta. Erityisesti kriisihallinnan suunta huoletti Koivistoa: "sillä tiellä ei ole loppua." Suomen vaikutusvallankin Koivisto näki heikentyneen EU:n laajenemisen myötä.
Tavallinen kadunkulkija on jo nähnyt ja saanut konkreettisesti tuta Brysselin direktiivitehtaan huonot vaikutukset elämäänsä. Oli siis korkea aika jo tuon kehityksen liikkeelle panneen Koivistonkin arvioida työnsä tuloksia.

On syytä palauttaa mieleen, mistä lähdettiin:
Syyskuussa 1970 SDP asetti Jussi Linnamon työryhmän arvioimaan EEC-laajennuksen vaikutuksia; Mauno Koivisto kuului ryhmään. Neljän kuukauden kuluttua esittämässään muistiossa se varoitti laajenemisen kielteisistä vaikutuksista Suomen omalle työllisyydelle. Koivisto ei juurikaan osallistunut työryhmän työhön, mutta sanoutui irti sen tuloksista kuukautta myöhemmin antamallaan omalla lausunnolla.
Vaikka SDP:n Tampereen puoluekokous vielä kirjasikin puolueen ohjelmaan kielteisen EEC-kannan, lähti juna toiselle raiteelle Koiviston noustua pääministeriksi 1979. EEC syveni ja ETA:n kautta siirryttiin nopealla aikataululla EU:n jäseneksi. 1994 solmitusta Maastrictin sopimuksestakin on Suomen omaa päätäntä- ja lainsäädäntövaltaa liu'utettu jo oleellisesti Brysseliin suuntaan; kansalaisilta ei ole pyydetty muutokselle siunausta missään vaalissa, eikä sitä aiota pyytää nyt EU-perustuslakia ratifioitaessakaan.

Vastaavalla tavalla Koivisto joutui arvioimaan kriittisesti ajamansa linjan tuloksia myös pankkikriisin osalta. TAP:n yksipuolisen koronnoston kieltäneestä oikeuden päätöksestä (KKO 1992:50) tuohtunut Koivisto kutsui oikeuden edustajat 6.5.1992 puhuteltavaksi. Koivisto itse kuvaa linjaansa, että tuomioistuinten ei pitäisi ryhtyä kuluttaja-asiamiehiksi, vaan turvata pankkien asema. Tuomarit ymmärsivät nimittäjänsä tahdon; tuon Koiviston konklaavina tunnetun kokouksen jälkeen yksityinen henkilö ei enää voittanut riitaansa pankkia vastaan. Tuomioistuimet jopa muuttivat perustelunsa "tosiseikkojen nojalla" muotoon "kokonaisnäkemyksen mukaan".
Ehkä Koivisto tosiaan yllättyi siitä, miten pankit käyttivät saamaansa avointa valtakirjaa. Luottotappioiden korvaamislupauksen jälkeen pankeille kannattavinta oli kaataa kannattavatkin yritykset. Mitä suurempi omaisuusmassa yrityksellä, sen suurempi voitto pankille syntyi kun ajettiin yritys koinkurssiin. Omaisuus saatiin pilkkahinnalla pankin haltuun ja valtio korvasi "luottotappion". Menettelyn yleisyyden valjettua Koivisto itsekin tuskaili, kuinka "kaikki eivät käyttäytyneet niin kuin olivat aiemmin käyttäytyneet", ja täsmensi lausumaansa, että "pankinjohtajat eivät käyttäytyneet".

Mopo oli kuitenkin jo karannut. Presidentti oli perustuslaissa säädettyä vallan kolmijakoa rikkoen puuttunut tuomioistuinten riippumattomuuteen tavalla, joka selvästikin täyttää valtiopetoksen tunnusmerkit. Virhe ei kuitenkaan ollut enää korjattavissa siihen syyllisiä paljastamatta. Siksi Tarja Halonen määräsi tuon kokouksen asiakirjat salassapidettäviksi. Halonen päätti Martti Mannisen esittelystä myös, että päätöksestä ei voi valittaa. Laista sellaista oikeutta ei löydy, mutta eihän se ollut ensimmäinen kerta, kun "omaksuttu käytäntö" tai "poliittinen tarkoituksenmukaisuus" ylittää voimassa olevan lain. Tuskinpa viimeinenkään.