YLEn Olli Ainola bloggaa Vasemmistoliiton vaalitilaisuudesta, jossa Suvi-Anne Siimes evästi Tarja Halosta erityisesti ihmisoikeuskysymyksistä. Ainola ihmettelee, kuinka kaukaa Suomesta Siimes esimerkkinsä poimi, ja miksi Suomen presidentinvaalien keskusteluagendalle ei rohjeta nostaa kotoisia asioita

Poliisin on todettu toistuvasti rikkoneen velvollisuuksiaan mm. pakkokeinojen käytössä, ja tilanteen korjaamiseksi esitettiin poliisista riippumattoman valvontaelimen perustamista. Sen hankkeen Ainola epäilee pysähtyneen poliisiylijohtajan (Markku Salminen) pöydälle.
"Valvojien valvomisen tarve ei ole kuitenkaan poistunut. Viime vuonna poliisi syyllistyi satoihin virheisiin tai rikkeisiin salaisia pakkokeinoja käyttäessään", toteaa Ainola.

Toistuvia pakkokeinojen väärinkäytöksiä on listattu myös oikeusasiamiehen kertomuksessa 2002. Niistä valtakunnan ylimmälle valvojalle, eduskunnalle, lausuntonsa antanut hallintovaliokunta totesi ykskantaan

"... ettei
telepakkokeinoja koskevassa lupaprosessissa tai menetelmien käytössä ole ilmennyt esillä olevan lausuntoasian kannalta erityisiä ongelmia."

Valvonta-asian pysähtymistä poliisiylijohtajan pöydälle ei siis kannata hämmästellä.

Telepakkokeinot eivät ole ainoa kansalaisten oikeusturvaa jäytävä asia. Sitä tapahtuu laajemminkin jopa oikeuslaitoksessa. Presidenttiehdokkaista Timo Soini nosti kysymyksen esiin Kajaanissa 23.10. haastaen myös muut ehdokkaat oikeuturvatalkoisiin. Esitys ei ylittänyt uutiskynnystä.

Tutkimattomia epäselvyyksiä löytyy erityisesti sotien jälkeisen ajan suurimmasta mullistuksesta, talousromahduksesta. Sen periaatteet lyötiin lukkoon 6.5.1992 presidentinlinnassa Mauno Koiviston kutsumassa oikeuspoliittisessa seminaarissa, nk. Koiviston konklaavissa.

Tuosta kokouksesta on tehty tabu. Tabu näyttää olevan myös Tarja Halosen päätös määrätä sen asiakirjat salassapidettäväksi "presidentti Koiviston pyynnöstä presidentintoimen luottamuksellisuuden turvaamiseksi".

Päätös lienee ymmärrettävä niin, että presidentti Koivisto on mennyt tekemään jotakin sellaista, jonka julkitulo vaarantaisi presidentintoimen luottamuksellisuuden. Ainakin tuomioistuinten riippumattomuuden loukkaaminen olisi sellainen.
Koivisto oma kanta pankkien privilegiosta oli:

"minun käsittääkseni lainsäädännön ja valvonnan perimmäinen ja tärkein tarkoitus on pitää huolta siitä, että pankkien asema ei vaarannu."

Konkurssiaallon alettua pian SSP-sopimuksen allekirjoittamisen 22.10.1993 jälkeen Koivisto ilmeisesti itsekin ymmärsi virheensä, koska kirjasi huomionaan: "Ilmeisesti luotettiin enemmän pankinjohtajien moraaliin ja pankkien sisäisen tarkastuksen tehokkuuteen, kuin mihin oli aihetta."
Mopo oli kuitenkin jo karannut peruuttamattomasti, eikä päättäjillä ollut halua kantaa vastuuta. Päädyttiin - siinäkin - salailun tielle.

Vallanpitäjien vaitonaisuuden oikeusturvakysymyksistä ymmärtää, onhan siinä kyse heidän omien ratkaisujensa seuraamuksista, mahdollisesti myös keinovalikoimastaan, josta ei haluta luopua. Mutta mikä on median motiivi vaikenemiseen?

Olli Ainolalle:

Jos presidenttiehdokkaat eivät rohkene avata keskustelua suomalaisten oikeusturvasta, niin mikä estää YLEä toimimasta keskustelun avaajana? Onko vallankäytön vahtikoirasta tullut puudeli, joka istuu kun käsketään?

Mauno Koivistoa siteeraten: "Tietty jännitystila julkisen sanan ja päättäjien välillä on normaali ilmiö henkilöistä riippumatta. Mikään sopusointu ei ole ajateltavissa. Kaikenlainen sitoutuminen on kavahdettavaa puolin ja toisin. "

Jorma Uski